Miinanraivaus 1940-50-luvuilla

RAIVAUSTOIMINTA 1940-LUVUN LOPULLA

Teksti: Johanna Pakola

Miinoituksen tarkoituksena on rajoittaa ja suunnata vihollisen liikkumista sekä suojata oma toiminta. Maalla tämä tehdään maamiinoilla ja merellä merimiinoilla. Talvi- ja jatkosodan jäljiltä Suomenlahdella ja Ahvenanmerellä arvioitiin olevan yli 60 000 miinaa. Näistä noin 40 000 oli saksalaisten laskemia, suomalaiset ja venäläiset laskivat kumpikin noin 10 000 miinaa. Miinojen lisäksi meressä oli runsaasti raivausesteitä. Kaikkiaan vuosina 1944-1950 raivattiin 9276 miinaa ja raivausestettä. Mereen ei kuitenkaan jäänyt yli 50 000 toimivaa miinaa, vaan ahtojäät toimivat tehokkaimpana raivausvälineenä. Varovainen arvio on, että Suomenlahdella ja Ahvenanmerellä olisi yhä tuhansia miinoja. Nämä ovat pääosin upoksissa pohjasedimentissä. 

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat 4.9.1944 aselevon ja sopimus välirauhasta allekirjoitettiin 19.9. 1944. Välirauhansopimuksessa Suomi velvoitettiin muun muassa raivaamaan 40 päivässä kaikki rintamalinjan ja uuden rajan väliin jäävät merimiinat, piikkilangat sekä muut esteet. Samassa yhteydessä asetettiin määräyksiä myös merivoimille. Näiden mukaisesti Suomen tuli ensi tilassa raivata miinoitteita muun muassa Viipurinlahdelta länteen johtavalta pääväylältä, Suursaaren itäiseltä sisääntuloväylältä ja saaren lähivesiltä sekä Porkkalan itäiseltä sisääntuloväylältä. Aikaa tähän annettiin 40 päivää, sama kuin uuden rajan miinanraivaukseenkin. Myöhemmin edessä oli vielä koko Suomenlahden raivaus. Sopimuksesta laadittiin vain yksi allekirjoitettu kappale. Sen säilytyspaikka oli Moskova. Liittoutuneiden ja Neuvostoliiton osalta allekirjoittajia oli niin ikään vain yksi: Liittoutuneiden Valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zhdanov.

Raivattava alue oli noin 10 000 neliömerimailia eli noin 34 300 neliökilometriä. Raivaajat liikkuivat kuuden raivausvuoden aikana merellä noin 940 000 meripeninkulmaa. Matkan pituutta kuvaa se, että yhtämittaisesti kuljettuna matkaa kertyisi 44 kertaa maapallon ympäri. Urakka käynnistyi syyskuun 15. päivänä 1944 ja aktiivinen raivaaminen päättyi vuonna 1950. Raivauksen etenemisestä määräsi Liittoutuneiden Valvontakomissio. Raivaus tuli aloittaa Neuvostoliiton aluevesiltä. Suomen alueelta raivattiin ensimmäisenä neuvostoliittolaisten määräyksen mukaisesti väylä Porkkalaan. Ennen Suomenlahden raivaamista Neuvostoliiton sukellusveneet ohjattiin Itämerelle sisäväyliä pitkin. Kulku tapahtui suomalaisten luotsien avulla Ulko-Tammiosta Helsingin kautta Turkuun asti. 

Kirjava aluskalusto

Neuvostoliiton Suomelle Tallinnassa syksyllä 1944 lataamat määräykset eivät olleet vähäisiä. Neuvostoliitto vaati Suomea käyttämään raivauksessa 200 alusta, 2 000 miestä ja raivausta aloitettavaksi vappuna 1945. Raivaustyötä kykenemään suorittavia miehiä ei ollut läheskään riittävästi, samoin pulaa oli tehtävään soveltuvasta aluskalustosta. Kalustoa oli olemassa vain noin kolmasosa vaaditusta, sillä parhaat raivaukseen soveltuvat alukset oli rauhansopimuksen velvoittamana luovutettu Neuvostoliittoon. Näiden tilalle päätettiin ottaa sisävesihinaajia. Ne olisi ollut mahdollista saada sisävesiltä merialueelle Saimaan kanavaa pitkin, mutta Neuvostoliitto kielsi kanavan käytön. Lopulta alukset jouduttiin kuljettamaan suurin vaivoin rautateitse. Rataverkostoa jouduttiin muuttamaan ja kunnostamaan melkoisesti alusten painon ja leveyden vuoksi. Ratojen yllä olevia sähköjohtoja siirrettiin noin 150 eri kohdassa.

Neuvostoliittolaiset painostivat suomalaisia myös sillä, että he katsovat miinanraivauksen olevan ensimmäinen konkreettinen osoitus pyrkimykseksi parantaa maitten välisiä suhteita sodan jälkeen. Ensimmäisen raivauskauden jälkeen (joulukuussa 1945) punalaivaston amiraali Tributs lausuikin, että ”Suoritettu työ on ollut suuriarvoista ja vaikeaa. Kummankin maan pyrkimyksenä on sodan jälkien poistaminen. Yhteistoiminta on onnistunut. Suomen laivaston miesten työ ei anna aihetta muistutuksiin”.[i]

Oman haasteensa urakalle asetti polttoainepula. Raivaustyöhön käytettävien alusten tuli käydä muulla kuin fossiilisilla polttoaineilla. Höyrykäyttöisten alusten kohdalla ne muutettiin pääosin puulämmitteisiksi. Polttoainetta pyrittiin korvaamaan myös alkoholi-bensaseoksella ja voiteluaineena käytössä oli mäntyöljytisleet. Miinanraivauksessa käytetyt alukset kuluttivat kaikkiaan 257 000 mottia halkoja, 47 000 tonnia kivihiiltä ja 10 000 tonnia nestemäisiä polttoaineita.

Aluksia pakko-otettiin raivauskäyttöön myös Merivartiostolta. Merivartiorykmentti menetti noin puolet kalustostaan eli yhdeksän alusta ja 90 apuvenettä. Apuveneitä ei kuitenkaan saatu laskea kuuluvaksi 200 raivaajaan kiintiöön. Kokoon haalittu laivasto ei ollut aivan sitä mitä sodan voittanut osapuoli toivoi: neuvostoliittolaiset arvostelivat Suomea siitä, että kalusto oli miinanraivaukseen sopimatonta. Suomalaiset vastasivat arvosteluun huomauttamalla, että he joutuvat koko ajan luovuttamaan soveltuvimpia aluksiaan Neuvostoliitolle osana sotakorvauksia![ii] Osa aluksista oli niin huonossa kunnossa, että oletettavasti muissa maissa vastaavilla aluksilla olisi kieltäydytty toimimasta. Karhu-nimisellä aluksella ollut Urho Brusi muistelee aluksesta seuraavaa[iii]:

”…olimme Kotkan edustalla, kun siitä (Karhusta) murtui keula ruostumisen takia. Onneksi välilaipio kesti, että voitiin ajaa lähimpään satamaan varovasti peruuttamalla…”.  Muutoinkin Brusi kuvailee teknisten varusteiden tilannetta melko lennokkaasti:  ”…Viestintävälineenä alusten välillä oli huutotorvi, jonka kantama hyvällä säällä oli puoli kilometriä. Toinen keino keskustella oli lippumerkit. Kaikuluotain korvattiin ajamalla ankkuri kuusi metriä ulkona, jolloin vältettiin karikot…”.

Vuonna 1945 kokoon saatu laivasto oli varsin kirjava. Merelle suuntasi niin tykkiveneitä kuin Kuha- ja Ahvenluokan raivaajia, vanhinta kalustoa puolestaan edusti jokunen tsaarinaikainen alus. Enemmistönä oli kuitenkin sisävesille ja satamiin tarkoitettuja höyryhinaajia ja matalia moottoriveneitä.  Kaikkia aluksia yhdisti kaksi ulkoista tekijää: peräosaan kiinnitetty raivauslevy sekä mastossa liehuva leijonalippu.[iv]

Alukset olivat hyvin erilaisia. Ongelmia aiheutui muun muassa siitä, ettei läheskään kaikissa aluksissa ollut mahdollisuuksia hoitaa ruokahuoltoa. Raivauspäivät saattoivat venyä lähes 20-tuntisiksi, ja ravinnotta raskaan työn suorittaminen oli lähes mahdotonta. Useilla aluksilla turvauduttiinkin kuivamuonaan. Yksi harvoista joustoista Neuvostoliiton puolelta koski nimenomaan ruokahuoltoa. He ehdottivat, että raivaustyössä oleville annettaisiin muita suurempi ruoka-annos. Samalla he esittivät, että raivaajat saisivat myös päivittäin viina-annoksen. Viinan jakamiseen Suomen Merivoimat suhtautui kuitenkin jyrkän kielteisesti. Päätöksestä huolimatta alkoholi muodosti raivauskausina omat ongelmansa.

Vuonna 1946 alustilanne parani, kun käyttöön saatiin yhdeksän uutta raivaajaa ja näiden lisäksi vielä Yhdysvalloista hankitut neljä hinaajaa. Uuden kaluston saanti sekä tehosti raivauskaluston tehokkuutta että mahdollisti muutaman yksityisiltä hankitun hinaajan palauttamisen. Maiden välillä alkoi olla myös hyvä yhteisymmärrys raivauksen suorittamisesta. Vuonna 1947 yhteistyö parani entisestään. Neuvostoliittolaiset hyväksyivät suomalaisten tekemän raivaussuunnitelman lähes sellaisenaan. Samalla Suomi sai luvan tukeutua useisiin Neuvostoliiton aluevesillä sijaitseviin ankkuripaikkoihin. Raivauksen edetessä useat satamat saivat taas toiminnan täysipainoisesti käyntiin ja vuoden 1947 loppuun mennessä meriliikenne avomereltä kaikkiin maamme satamiin oli mahdollista.

Vuosi	Raivaajia	Viittaveneitä	Apualuksia	Yhteensä
1945	158	52	18	228
1946	141	62	15	218
1947	154	47	14	215
1948	50	17	10	77
1949	29	9	6	44
1950	15	6	–	21

Rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947 Pariisissa. Tämän myötä Liittoutuneiden Valvontakomission toiminta päättyi ja miinanraivauksesta sovittiin jatkossa uuden kansainvälisen miinanraivausorganisaation kanssa, jonka täysvaltaiseksi jäseneksi Suomi samalla kutsuttiin. Komission myötävaikutuksella Suomi kykeni laskemaan raivaajien määrää ja palauttamaan kaikki pakko-otetut siviilialukset niiden oikeille omistajille. Raivaus jatkui tämän jälkeen pääosin lännempänä, Itäinen Suomenlahti oli raivattu jo aiemmin Neuvostoliiton etujen mukaisesti. Loppuvuodesta 1948 siviililiikenteellä oli enää joitakin rajoituksia ankkuroinnissa ja määräys ajomiinojen tähystämiseen. Kokonaisuudessaan sodanjälkeisen miinanraivauksen katsotaan päättyneen Suomessa vuonna 1950. Tämän jälkeen toiminta on ollut enemmänkin ajomiinojen tuhoamista. Viimeisiä ajomiinailmoituksia luettiin radiossa 1970-luvun alkupuolella ja 2000-luvun alussa Itämeren kaasuputkihankkeen yhteydessä dokumentoidut meressä olevat miinat ”nousivat” hetkeksi taas suuren yleisön tietoisuuteen. Merivoimat tekee yhä tänäkin päivänä vuosittain useita kymmeniä sodanaikaisia miinoja vaarattomaksi.

Raportointia sinne jonnekin

Vaikka neuvostoliittolaiset olivatkin edellyttäneet raivauksen käynnistymistä 1.5.1945 alkaen, ei vaatimus toteutunut, sillä Suomenlahti oli tuolloin vielä pääosin jäässä. Raivaustehtävää suoritti tuolloin vasta 19 alusta. Kahden viikon kuluttua aluksia oli työssä 58. Enimmillään raivaajia oli työssä vajaa sataviisikymmentä alusta. Myrskyt ja korjaustyöt sotkivat myös useasti asetettuja raivaustavoitteita.[v] Vuonna 1945 raivaus keskittyi palvelemaan ensisijaisesti neuvostoliittolaisten tarkoitusperiä. Neuvottelujen jälkeen vuonna 1946 raivauksia saatiin kohdennettua palvelemaan myös maamme omia tavoitteita, kun useita ulkoväyliä saatiin raivattua miinoista.  [vi]

Raivauksesta tuli raportoida neuvostoliittolaisille päivittäin. Päivän suoritusten lisäksi raporteissa tuli kertoa seuraavan vuorokauden raivaussuunnitelma tarkkoine alueineen. Useimmissa raivaajaosastoissa oli mukana neuvostoliittolainen yhteysupseeri, joka valvoi raivauksen suorittamista. Suomalaisten osaamista ja tunnollista suorittamista arvostettiin neuvostoliittolaisten keskuudessa.

Suomen miinanraivausurakka oli vertaansa vailla monessa suhteessa. Maamme miinanraivauslaivasto oli vuonna 1946 alusmäärällä mitattuna läntisen pallonpuoliskon suurin. Suurempi löytyi vain pallomme toiselta puolelta Japanista, jossa käytössä oli 300 alusta. Englannin raivauslaivaston koko Pohjanmerellä oli 50 ja Välimerellä 18 alusta.

Osastoja ja laivueita

Raivausta toteuttamaan perustettiin seitsemän osastoa ja näissä oli yhteensä neljätoista laivuetta. Näistä laivasto miehitti osastot I-III ja rannikkotykistö osastot IV-VII. Miehiä oli melko tarkasti vaaditut 2 000, samoin alusten määräksi saatiin lähes vaatimusten mukainen 200. Esimerkiksi 9. Miinanraivauslaivueessa oli neljänä vuotena kuusi merivartioalusta merivartijamiehistöineen ja kahdeksan yksityisiltä varattua satamahinaajaa, jotka oli varusteltu raivaukseen soveltuvin lisävarustein. Näiden lisäksi laivueen käytössä oli neljä tai viisi merkintävenettä. Laivueen vahvuus oli kahdeksan upseeria, seitsemän merivoimien aliupseeria, 14 kanta-aliupseeria ja noin sata miestä.[vii]

Vuonna 1946 osastojen määrää saatiin neuvostoliittolaisten suostumuksella pudottaa viiteen, alusten määrään tämä ei saanut vaikuttaa. Muutos tehtiin yhdistämällä osastot IV ja VI osastoihin V ja VII. Tällöin osasto V käsitti yhteensä 61 alusta ja oli alusmäärällä mitaten ylivoimaisesti suurin osasto.[viii]

Vuonna 1946 joukko-osastojen ja yksiköiden määrä oli suppeampi:

I Raivaajaosasto

                      1. Raivaajalaivue

                      2. Raivaajalaivue

II Raivaajaosasto

                      3. Raivaajalaivue

                      4. Raivaajalaivue

III Raivaajaosasto

                      5. Raivaajalaivue

V Raivaajaosasto

                      6. Raivaajalaivue

                      7. Raivaajalaivue

                      8. Raivaajalaivue

VII Raivaajaosasto

                      9. Raivaajalaivue

                      10. Raivaajalaivue

Raivaustoiminta

Suomalaisilla oli jokaisesta mereen lasketusta miinasta tiedossa tuon aikaisella mittapuulla katsottuna tarkka upotuspaikka. Tieto perustui tuolloin käytössä olleeseen paikanmääritykseen: ristisuuntimiin, kelloon, kompassiin ja lokiin. Mutta se, oliko miina yhä paikallaan, ei ollut varmuudella selvillä yhdenkään miinan kohdalla. Erityisesti jäätalvet aiheuttivat paitsi miinojen räjähdyksiä niin myös niiden siirtymisiä.

Miinojen raivaus perustui sekä niiden sijaintiin että miinatyyppiin. Miinat voidaan jakaa karkeasti kosketuksesta räjähtäviin miinoihin ja herätemiinoihin. Kosketuksesta räjähtäviä miinoja ovat muun muassa niin kutsutut sarvimiinat. Niitä raivattiin yhden, kahden tai useamman aluksen vetämillä hakuköysillä. Hakuköyden yhteydessä oli joko mekaaninen leikkuri tai räjähdystarttuja, joiden avulla miina saatiin kohoamaan pinnalle kuin korkki, jossa se tuhottiin. Herätemiina oli viritetty laukeamaan miinan virtapiiriin kohdistuvan magneettisuuden ja/tai aluksen aiheuttaman ääniherätteen mukaan. Näiden miinojen raivaus tapahtui magneetti- ja äänikohoin varustetuilla raivaajilla. Tässä yhteydessä puhuttiin raivauskaluston kohdalla usein myös melukohoista. Rautarunkoiset alukset demagnetisoitiin Lonnan saaren laitteistolla. Aluksen magneettisuuden poistamisen tarkoituksena oli estää miinoja räjähtämästä raivauskaluston magneettisuuden vaikutuksesta. Magneettisesti laukeavat miinat oli usein ohjelmoitu kestämään useita yliajoja ennen niiden aktivoitumista.

Miinojen etsinnästä käytettiin ja käytetään yhä nimitystä raivaus. Tämä on hieman harhaanjohtava termi, sillä todellisuudessa raivaus on vain yksi monista keinoista miinan vaarattomaksi tekemisessä. Miinantorjunta koostuu useista elementeistä, näitä ovat muun muassa pohjan kartoitus, etsintä, vaarattomaksi teko, aluksen herätteiden minimointi jne. Sodanjälkeinen raivaus muodostui kolmesta vaiheesta; etsintäraivauksesta, hävitysraivauksesta ja tarkastusraivauksesta. Yleisin tapa raivata oli pariraivaus, eli kaksi tai useampia aluksia ajoi rinnakkain vetäessään välissään hakuköyttä. Hakuköydessä oli köyttä kannattelevia uimureita ja sitä pohjaan vetäviä leijoja. Köyden kauimmaisessa kohdassa alusten takaa katsottuna oli räjähdystarttuja tai kynsitarttuja. Tarttujan tehtävänä oli joko katkaista löydetyn miinan vaijeri ja vapauttaa miina pintaan tuhottavaksi tai hinata miina matalampaan veteen, jossa se tehtiin vaarattomaksi. Raivausta vaikeuttivat raivausesteet. Niiden tehtävänä oli joko katkaista hakuköydet tai aikaansaada miinan räjähtäminen kalustokosketuksen aikana.

Miinoja voidaan raivata neljällä eri menetelmällä: tuhoamalla miina erillisellä räjähdyspanoksella, ampumalla upoksiin, avaamalla jotta se uppoaa veden vaikutuksesta tai purkamalla. Uppoamisen haittapuolena on se, että miinassa oleva räjähdysaine jää raivaamatta.

Räjähdyspanoksella raivaaminen suoritettiin soutamalla miinan viereen, kiinnittämällä siihen 300 g räjähdyspanos, nalli ja kymmenen minuutin paloajan vaatima tulilanka. Näin räjäytyspanoksen kiinnittäjät ennättivät soutaa turvallisen matkan päähän eli vähintään noin kolmensadan metrin päähän. Mikäli käytössä oli sähkönalli, tuli siinä olla vähintään kolmensadan metrin mittainen kaapeli. Pohjamiina (herätemiina) tuhotaan yhä tänä päivänä vastaavalla tavalla, eli sukeltaja vie kohteeseen räjähdyspanoksen ja miina tuhotaan räjäyttämällä.

Pintaan nousseet miinat upotettiin ilmatorjuntatykeillä. Useimmiten ne myös räjähtivät ampumisen seurauksena, mikäli ampuja osui miinan sarveen. Yleisin käytössä ollut tykki oli 20 mm Madsen-konetykki. Tämäkään ei ollut helppo keino tuhota miinoja, sillä myös ammunnassa tuli noudattaa kolmensadan metrin varoetäisyyttä.  Alkuun ammunnassa käytettiin kivääreitä, mutta tämän seurauksena miinat jäivät usein aivan vesirajaan kellumaan ja olivat entistä vaarallisempia. Toisinaan tällaisia miinoja upotettiin ajamalla poijuveneellä täysillä kohti ja muutaman metrin päässä miinasta tehtiin täyskäännös, jolloin veneen peräaalto upotti miinan.

Upotettaessa miinoja avattiin koneiston aukko, jolloin miina täyttyi vedellä ja upposi. Tässäkin piili omat riskinsä. Miinaa ei saanut kallistella uppoamisen nopeuttamiseksi, ja pohjaan osuessaan miina saattoi räjähtää ja tuhota yläpuolella olevan aluksen.

Purkamalla raivatut miinat kyettiin käyttämään uudelleen ja tämän seikan merkitystä korostettiinkin purkamisohjeissa. Purkamistyössä sai käyttää vain siihen vapaaehtoisesti halukkaita henkilöitä. Miinapalvelusohje 51[x] ohjeistaa purkamista seuraavasti:

Miinoja ajautui myös rannoille. Ne purettiin käsipelillä, sillä useimmiten lähistöllä oli sellaisia rakennelmia, joiden ei haluttu tuhoutuvan mahdollisessa räjähdyksessä. Samoin rannalle ajautuneita miinoja oli hankalaa ja vaarallista hinata enää merelle upottamista varten. Neuvostoliitossa hämmästeltiin sitä, miten Suomessa rantavesimiinoja sai purkaa laivaston väki, heillä näiden miinojen raivaamiseen sai ryhtyä vain erikoiskoulutetut pioneerijoukot. Raivausurakan edetessä neuvostoliittolaisten kunnioitus suomalaisia kohtaan kasvoi jatkuvasti.

Raivaajille alettiin maksaa eräänlaista kannustuspalkkiota, eli vaararahaa. Useimmiten purkamisesta saatu ylimääräinen raha annettiin raivauksessa menehtyneen raivaajaveljen perheelle. Vaararahan sai vain miinoista, raivausesteistä sitä ei maksettu.

Varusmiesten miinasota

Kalustohankintojen ohella syksyllä 1944 käynnistyi pohdinta myös siitä, ketkä raivausta ryhtyvät suorittamaan. Miehistössä oli suuri vajaus, sillä välirauhansopimuksessa marraskuussa 1944 oli yhtenä vaatimuksena puolustusvoimiemme saattaminen rauhanajan vahvuuteen. Tämän myötä myös ravaajaosastosta oli jouduttu kotiuttamaan suuri joukko kokenutta ja koulutettua miehistöä. Vuosina 1941-1944 oli raivattu noin 2 000 miinaa ja raivausestettä. Kokemusta merimiinoitteiden raivaamisesta oli siis jo olemassa. Puuttui vain tekijöitä. Vuosina 1944 ja 1945 raivausta suoritti suurelta osin jo sodassa olleet miehet. He olivat enimmäkseen vuoden 1925 ikäluokkaa ja palvelivat rannikkotykistössä ja laivastossa. Osa raivaustyötä suorittavista miehistä oli Merivartiorykmentin miehiä.

Asiassa päädyttiin ratkaisuun, jonka perusteella vuoden 1925 ikäluokan asevelvolliset määrättiin osallistumaan miinanraivaukseen. Kyseinen ikäluokka oli parhaillaan asepalveluksessa ja oletti pääsevänsä vuodenvaihteessa siviiliin. Miesten kohtaloksi tuli kuitenkin laintulkinta, jonka perusteella he olisivatkin olleet vasta III luokan nostomiehiä ja asevelvollisuus päättyisi vuoden 1945 alusta. Ja kuten asiaa osuvasti kuvattiin[xi], niin tällaisen joukon innostusta voi tuskin aliarvioida! Niinpä kymmenen prosenttia merivoimiin päätyneistä miehistä oli joko sairaalassa, putkassa tai vankilassa, kun siirtoprosessi oli käynnissä. Aliupseerien joukossa oli havaittavissa samoja ongelmia. Kun siirtoanomuksia ei hyväksytty, halusi moni erota palveluksesta. Pyyntöihin ei yleensä suostuttu. Pientä helpotusta miehistöpulaan toi se, että Suomi oli luovuttanut osan kauppalaivastostaan sotakorvauksina Neuvostoliittoon ja muutoinkin kauppalaivasto oli kärsinyt sotavuosina alustappioita. Tämän seurauksena merimiesten työttömyys oli yleistä ja osa heistä hakeutuikin raivaajalaivastoihin kone- ja kansitehtäviin.

Koulutus käynnistyi täydellä teholla vuoden 1945 alussa. Vain osa raivaustyöhön määrätyistä oli saanut koulutuksen laivastossa. Seitsemästä raivaajaosastosta neljä eli yli puolet raivaajista oli rannikkotykistöyksiköistä komennettuja miehiä. Valtaosalle heistä sekä miinanraivaus että merenkulku olivat täysin tuntematonta. Osastoja täydennettiin myös jalkaväen miehillä, joille uutta oli edellä mainittujen lisäksi myös meri, jota moni ei ollut koskaan aiemmin edes nähnyt.[xii]

Merivoimien esikunnassa käytiin kiivasta väittelyä siitä, voisivatko rannikkotykistön upseerit johtaa myös raivaustyötä. Lopputuloksena osastoja johtivat tasaveroisena niin rannikkotykistön everstiluutnantit kuin laivaston kommodorit ja komentajat. Osaston johtaja valittiin miehistön aselajin mukaan, eli enemmistö miinanraivauksesta koordinoitiin rannikkotykistön upseerien johtamana.[xiii]

Kokoon saatu raivausmiehistö koostui osittain myös jo monipuolisen miinakoulutuksen saaneista miehistä, mutta he olivat ehdoton vähemmistö. Suurin osa oli suorittamassa varusmiespalvelustaan, ja heistä vain murto-osa oli edes jollakin tavalla sidoksissa miinanraivaukseen. Ensimmäiset viikot merellä sisälsivätkin yleensä tiivistä koulutusta ja harjaantumista käytännössä.

Vuonna 1946 raivaustyöhön määrättiin vuonna 1926 syntynyt ikäluokka; nuoret miehet, jotka olivat suorittaneet varusmiespalveluksensa jo kertaalleen vuonna 1944. Sodanaikainen palvelusaika kului mm. ammusvarastojen, rautateiden ja siltojen vartioinnissa sekä desanttien torjuntatehtävissä. Tuolloin heillä ei ollut tietoa päätyvätkö he palveluksensa jälkeen sotatoimiin vai tuleeko rauha ennen palveluksen päättymistä. Rauha tuli, ja osana rauhanehtoja siis myös raivausmääräys. Puhuttelussaan V Raivaajaosaston, eli Osasto Simosen (OsSi) komentaja, everstiluutnantti Norman Simonen muistutti osastonsa nuoria miehiä siitä, että nämä päätyvät nyt uudelleen erikoislaatuiseen palvelukseen. Ensimmäisellä kerralla erikoista oli se, että palvelus suoritettiin sodan aikana. Nyt edessä olisi parin kolmen viikon mittainen alokaskertauskoulutus ja sen jälkeen raivauskoulutusta. Kesällä 1945 oli saatu jo paljon kokemusta raivauksesta, joka toimi pohjana uuden raivaajajoukon koulutuksen perustana.[xv] Tammikuussa 1946 heille annettiin peruskoulutus. Helmi-maaliskuussa vuorossa oli yleinen miinanraivauskoulutus ja viestikoulutus. Huhtikuussa kukin sai tulevan tehtävänsä mukaisen erikoiskoulutuksen, eli raivausryhmä-, konemies-, viestimies-, kokki- tai viittavene/poijuvenepäällikön tai konemiehen koulutuksen. Kaluston käyttöä harjoiteltiin talvella meren jäällä, raivausaluksien korvaajina olivat hevoset. Harjoituksia jatkettiin niin pitkään kuin jäätilanne salli ja koviin raivaustehtäviin lähdettiin heti vapun jälkeen.

Kehnot olosuhteet

Raivauksen ohella vastuuta kannettiin muustakin: varusmiespalvelusta suorittavat 19-vuotiaat nuorukaiset kipparoivat aluksia keskellä vaarallisia miinakenttiä. Heillä oli vaarallisilla vesillä vastuu sekä aluksesta että koko miehistöstä.

Raivaustyö todellakin oli vaarallista. Mikäli miinanraivaukseen määrätty henkilö oli perheen ainoa poika, hän sai halutessaan vapautuksen miinanraivauksesta. Alati uhkana olevan räjähdysvaaran kumppanina oli nälkä, sillä muonitus tapahtui pääasiassa emälaivoilla, joihin tukeuduttiin vasta illan tullen. Toisinaan ankara merenkäynti aiheutti pahoinvointia ja teki laivoilla olemisesta sietämätöntä. Käytössä ollut kalusto oli usein tehtävään soveltumatonta, eräässäkin aluksessa miehistön nukkumapaikka oli rakennettu aluksen vesitankkiin. Pienestä aukosta sinne mahtui kulkemaan kerrallaan juuri ja juuri yksi mies. Kesällä 1945 raivaajina toimivat pääasiassa värvätyt henkilöt. Heidän keskuudessaan ilmeni paljon liiallista alkoholin käyttöä sekä varkauksia. Juopottelusta sai passituksen arestiin ja varkauksista päätyi useimmiten vankilaan. Samoin kesä saattoi rikkomusten tekijöiden kohdalla jatkua ylipalveluksena.

Peseytyminen tapahtui useimmiten meressä ja takaisin alukseen noustiin kiipeämällä raivauskaluston vaijereita myöten. Etenkin konepuolen väki totesi useasti, että saunaa ei kaivattu, sillä konehuoneessa oli aivan tarpeeksi kuuma.

Ruokailu merellä oli oma lukunsa. Suurimmassa osassa aluksista ei ollut mitään keittomahdollisuutta keittiöstä puhumattakaan. Osittain muonitus hoitui emälaivojen kautta. Raivauksen päätyttyä alukset kiinnittyivät maihin, ja viimeistään tuolloin oli mahdollisuus saada myös ruokaa. Pääasiallisena ruokana merellä oli kuivamuona, jonka joukossa oli kuivattuna myös vihanneksia. Aikalaiskertomuksissa ruuasta oli paljon muistoja: keittoon lisättiin vain suolaa, samoin makua antoi vihannesten mukana tullut kuivunut savi ja hiekka. Sattumiakin oli, mutta pääosin harvakseltaan. Liha oli arvokasta, joten sitä piti useimmiten etsiä keitosta. Usein ruokana oli kalaa, sitä kun tuli raivauksen sivutuotteena melkoisesti. Kalaa syötiin niin kokin valmistamana, ”savustettuna, kuin savustamattomana, hiilillä paistettua että ilman hiilien myötävaikutusta.”. Harvinaisempaa herkkua olivat vaikkapa vesilintujen munat. Ja leipänä tietenkin vanikkaa.[xvi]

Eräs raivaustyössä 1945 ollut varusmies muisteli olosuhteita vähemmän mairittelevasti. Hän totesi, että he olivat tuolloin nuoria poikia, miltei kakaroita. Asuminen oli ahdasta ja skanssissa tilaa oli noin puoli neliömetriä per varusmies – lattialla. Patja ja tyyny olivat korkkia. Varusteet olivat heikkoja ja ruoka kehnoa. Kaikki raivauspäivät olivat yli 12-tuntisia. Monilla hermot olivat kireällä. Miehet, tai poikia he vielä lähinnä olivat, olivat huonokuntoisia, aliravittuja ja laihoja sekä väsyneitä. Maavoimiin alkuvuodesta 1945 päätyneet varusmiehet pääsivät siviiliin kesäkuun 1945 lopulla, mutta laivastossa miinanraivaustyöhön päätyneet pakkovärvättiin raivauskauden loppuun asti. Tämä ei ollut juuri kenellekään mieleen ja sai kiukun nousemaan pintaan. Osa Suomenlahdesta raivattiinkin lähinnä suomalaisella sisulla.

Mantereella raivausmiehistöt majoitettiin useimmiten parakkeihin. Hangossa miehistön ja alipäällystön majoitus tapahtui Tulliniemen suuressa parakkikylässä, joka oli saksalaisten peruja. Samassa parakkikylässä majoittui myös osa upseereista puolisoineen. Upseerit saivat käyttöönsä perhehuoneiston tai yksiön, riippuen perhetilanteestaan. Useimmista upseerien käyttämistä asunnoista oli hulppea näköala merelle. Miehistöparakkien keskellä kulki käytävä ja sen molemmin puolin oli noin kahdenkymmenen neliön huoneita. Jokaisessa huoneessa oli kerrossängyt ja huoneessa majoittui neljästä kuuteen henkilöä. Patjapussit täytettiin oljilla ja lämmitys hoidettiin omatoimisesti Porin Mateilla. Ruokailuparakkiin mahtui kerrallaan viitisensataa miestä. Parakit olivat kylmiä ja vetoisia, ja moni tilkitsi niitä miten parhaaksi katsoi. Osa käytti muun muassa sanomalehteä muurin ja seinän välisten halkeaminen paikkaamiseksi. Nämä epämääräiset korjaukset aiheuttivat parakkikylässä myös tulipaloja.

Hangosta muodostui yksi tärkeimmistä raivaushenkilöstön koulutuspaikoista. Lomillaan raivaajat olivat tekemisissä myös kaupungin asukkaiden kanssa. Nimimerkki Usa kirjoittaa OsSi-lehdessä kanssakäymisistä jääneen tietoja muun muassa Hangon poliisiraportteihin ja pöytäkirjoihin, joten asiasta ei hänen mukaansa tarvitse osaston lehdessä tehdä enää erikseen tarkempia selvityksiä. Hangon lisäksi koulutusta annettiin muun muassa Helsingissä Suomenlinnassa ja Katajanokalla, Riihimäellä (radistit) sekä Turussa Pansiossa ja Heikkilässä.

Miltä raivauksen aloittaminen nuorista miehistä tuntui? Näin urakan aloittamistaan kuvasi nimimerkki ”Korpr. E.S.” OsSi-lehden numerossa 3/1946:

Moni odotti raivauskauden alkua innoissaan. Tulevien raivaajien joukosta löytyi toisenlaisiakin tuntoja. Eräs tykkimies kuvaili kirjoittamassaan artikkelissa[xvii], että ilmassa on jännitystä sakeanaan ennen ensimmäistä merelle lähtöä. Lohtua hänelle toi ajatus siitä, että mukana on myös ”kanta-asukkaita” eli kokeneita raivaajia, jotka tekisivät enimmän työn samalla kun he nuoremmat ottavat vasta oppia. Samalla hän tuumaili, että oppimista totisesti tulee olemaan ja tositilanne eroaa siitä kokemuksesta, mitä talvella hevosvetoisella harjoittelulla on saatu. Samoin hän povasi, että ennen kuin he oppivat raivaamisen, ovat vaijerit vielä monesti sekaisin. Raivauksen tuoman jännityksen ohella häntä askarrutti toinen paljon puhuttu asia, merikipu, jota kuulemma saattoi verrata krapulaan. Lohtua hänelle sen sijaan toi tieto, jonka mukaan jätkästä kuin jätkästä voi tulla raivaaja, ja parhaimmillaan on joukosta löytynyt jopa himoraivaajia.

---

[i]  Tapani Mattila, mielipidekirjoitus, tuntematon lehtileike. MiKi Hb 4

[ii] Niemi, Pekka. Vaitelias väijyjä. Miinanraivaus Suomenlahdella. 2001. s.4

[iii]  Kalajokilaakso 4.6.2002

[iv]  Salmelin, Pentti. Henkensä kaupalla. Miinanraivaajana Suomenlahdella 1945.

[v] Niemi, P. s. 5

[vi] Tuomi Osmo, Sodanjälkeisen miinanraivauksen merkitys Suomelle sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteille, artikkeli julkaistu Rannikon puolustajassa 1/2007 s. 30-37

[vii]  Everstiluutnantti Aarne Helmisen 12.10.1994 Kalajoen muistomerkin paljastustilaisuuteen lähettämä kirjallinen tervehdys MiKi Hb4

[viii] Everstiluutnantti Toivo Veriön kirjallinen vastine 20.9.1993 aiemmin Turun Sanomissa olleeseen kirjoitukseen. MiKi Fb 2

[ix]  Ilta-Sanomat 28.11.1992

[x]  Miinapalvelusohje 51, miinojen vaarattomaksiteko. Miina-aseen tarkastajan toimiston julkaisema, 1943.

[xi] Proseminaarityö, Pekka Nurmi, kopio työstä MiKi:n arkistossa

[xii]  Salmelin, Pentti. Henkensä kaupalla. Miinanraivaajana Suomenlahdella 1945.

[xiii]  Salmelin, Pentti. Henkensä kaupalla. Miinanraivaajana Suomenlahdella 1945.

[xiv]  Niemi, P. s.5

[xv] OsSi 1/1946, s. 1

[xvi]  OsSi 3/1946, Poppe Karangon muistelu MiKi Ha:4

[xvii] OsSi 2/1946