Menin laivastoon tammikuussa 1949. Varusmiesaikani alkoi Turun Pikku-Berliinistä. Olot siellä olivat puutteellisia. Yksi komppania oli aina ahdettu yhteen parakkiin. Sängyt oli itse tehtyjä kerrossänkyjä. Koko parakkimme oli täynnä pölyä ja likaa. Ja siellä oli kylmä. Ruokailimme ruokalan tapaisessa parakissa. Ruuassakaan ei ollut kehumista. Lomia emme alokasaikana saaneet, sotilasvala vannottiin Pikku-Berliinin kentällä. Pikku-Berliinistä siirryimme Pansioon. Päädyin Laivastokouluun höyrykonemieslinjalle, sillä minulla oli käytännön kokemusta konepuolelta. Siellä meille annettiin koulutusta, pidettiin luentoja ja saimme höyrykoneopetusta. Pansiossa majoituspaikaksi tuli alkuun pellolla olevat parakit. Niissäkin oli kylmää ja kosteaa. Olimme myös jonkin aikaa luolamajoituksessa mutta se kiellettiin, sillä sisäilma oli epäterveellistä. Luola oli mielestäni vielä huonompi paikka kuin parakit.
Huhtikuussa pääsimme lopulta laivalle. Minä päädyin miinalaiva Turunmaalle I Raivaajaosastoon. Laiva oli alkuun Turussa. Pansiosta Turunmaa ajoi Katajanokalle. Olin koko ajan tiennyt päätyväni miinanraivaukseen ja meille oli opetettu paljon miinoista ja raivauksesta. Katajanokalla esimieheni kysyi tietääkö nuorimies minne ollaan menossa? ”Miinakentälle”, hän sanoi ja jatkoi: ”Siellä voi saatana sitten kuolla”! Vasta silloin tajusin kuinka vaarallisesta työstä oli kyse. Asia ei ollut tullut aiemmin niin tarkkaan mieleen. Tukikohtamme oli Katajanokalla. Turun suunnalla ollessamme tukeuduimme toisinaan Pansion ohella myös Arandan rantaan. Vettä haimme myös monesta eri paikasta riippuen missä liikuimme, yksi vedenhakupaikka oli Airistolla oleva keisarinlähde. Meillä oli aina erillinen vesiproomu mukana.
Toimin laivalla konemiehenä ja rasvarina, toisinaan hoidin myös lämmitystä. Konehuoneessa oli tosi kuuma. Konehuonetta kutsuttiin myös kilikaliruumaksi. Ajoin myös vahtia, sen oli ajateltu olevan neljä töitä ja kahdeksan vapaata, mutta se ei toiminut. Vahtivuoro muuttui aika pian neljä/neljä-vuoroiksi. Laivalla oli myös värvättyjä. Meidän välimme olivat heihin aika huonot. Olot laivalla oli surkeita. Majoituimme skansseissa kahdessa kerroksessa. Olosuhteet oli epäinhimilliset, rottia oli joka paikassa. Öisin ne söivät meidän kenkien nauhoja ja yksi pojista heräsi yöllä rotan juostua naaman yli. Me otettiin kissoja laivaan, ne pitivät rottakantaa hiukan aisoissa.
Olosuhteet olivat muutoinkin aika surkeat. Raivaus miinakentillä oli pelottavaa, aikakausi koko maassa epävarmaa ja meille tarjottiin pelkkää ei-oota. Varusteet oli surkeita. Ne oli täysin kuluneita. Kävin kysymässä varusvarastolta parempia vaatteita, mutta sielläkin oli tarjolla vaan vanhaa ja kulunutta. Varastolla oli lainattavissa muistaakseni kaksi tuliterää pukua siltä varalta, että joku tarvitsisi häissä tai hautajaisissa edustavaa asua.
Me emme saaneet kerätä räjähdyksissä pintaan nousseita kaloja ruuaksi. Pelättiin ilmeisesti, että niissä olisi syöpää aiheuttavia aineita räjähteiden seurauksena. Muistaakseni en saanut koko varusmiesaikana kertaakaan kalaa. Ruoka oli muutenkin surkeaa: säilykeperunoita ja argentiinalaista purkkilihaa. Juomaksi vettä ja pieni liraus keinomaitoa. Kerran keittiössä nousi hirveä meteli. Mentiin katsomaan mistä se aiheutui. Yksi pojista oli huomannut, että kokki yritti syöttää meille leipää sellaisesta laatikosta, jossa oli vanikoiden keskellä rotan pesä. Leivät oli ihan rotankusessa. Päällikkökin kuuli metelin ja tuli kysymään miksi me melutaan. Kun hän kuuli asian, katosi koko vanikkalaatikko ja me saatiin parempaa leipää.
Kerran Kotkan tuntumassa aluevesirajalla raivatessamme koukkasimme täysin vahingossa Neuvostoliiton puolelle. En ole koskaan nähnyt kippariamme niin nopeana! Kurssi kääntyi alta aikayksikön takaisin Suomen puolelle, onneksemme naapuri ei huomannut luvatonta rajanylitystä. Se oli totinen paikka. Toinen vaarallinen tilanne oli, kun miina oli tarttunut raivauskalustoon. Kumpikin tilanne veti aika hiljaiseksi.
Eräänä kuumana kesäpäivänä ankkurissa ollessamme päätin hypätä brykältä mereen. Meinasin joutua sotaoikeuteen, sillä se oli kiellettyä. Päällikkö kysyi kenen luvalla uin ja vastasin että omallani! Heinäkuussa, hieman hyppyni jälkeen tuli ihan virallinen määräys uimatauosta meressä, mutta minä olin ottanut ennakkoa. Vuosia raivauskauden jälkeen tapasin sattumalta silloisen päällikön eräässä satamassa. Kysyin muistiko hän vielä minut. Hän vastasi, että kyllä minä teidän uimahypyt yhä muistan.
Uimisesta muistan toisenkin jutun kun tuo määräys oli jo voimassa. Jos osasi uida, niin kannelta sai myös hypätä mereen. Menimme kaikki kannelle, kun huomattiin että kokkimme ei ollutkaan mukana. Tiesin, että hän oli sisämaasta kotoisin, eikä osaa uida. Hän löytyi keittiöstä piilottelemasta. Määräys uinnista koski kaikkia, niinpä hangoittelun jälkeen sidoimme hänen navan korkeudelle vyön, kiinnitimme sen pitkään keppiin ja uitimme häntä siinä ympäri laivaa. Hölläsin vuorollani muutaman kerran kepistä, jolloin hän painui heti pinnan alle. Mutta oppipa pikkuhiljaa myös uimaan!
Olimme hetken aikaa raivaamassa myös Ahvenanmaalla. Siellä emme saaneet mennä ollenkaan maihin, emme edes kiinnittyä laituriin. Se johtui ilmeisesti demilitarisoinnista. Niinpä yövyimme ankkurissa miinakenttien laidalla merellä. Pisimmillään kävimme raivausreissulla Vaasan yläpuolella.