Armeijataipaleeni alkoi vuonna 1944 Toijalan lähellä Tarttilassa, jossa sain kahdeksan kuukauden ajan jalkaväkikoulutusta. Koulutuksen jälkeen meidät kotiutettiin ja palasin sotamiehenä Turkuun, jossa olin jo ennen palvelukseen menoa työskennellyt. Täytettyäni 20 tuli uusi kutsu. En ollut juuri miettinyt jatkopalveluspaikkaani, oletin sen olevan yhä jalkaväessä. Toisin kävi, ja löysin itseni keväällä 1946 Hangosta. Varusmiestaipaleeni jatkuikin merellä miinanraivauksessa jalkaväen sijasta. Kevään ajan saimme koulutusta. Se sisälsi miina- ja raivauspalvelusta, viestitystä, merenkulkupalvelusta, merimiestaitoja, ohjesääntöjä, aseiden käsittelyä, jalkaväkipalvelusta sekä opetusta räjäytystöissä, liikuntakasvatuksessa ja kansalaistiedoissa.
Koulutuskauden päätyttyä alkoi raivaus. Minut määrättiin V Raivaajaosaston poijuveneeseen. Tehtävämme oli siirtää poiju aina raivatun alueen laitaan, jolloin raivaajat tiesivät mistä aloittavat seuraavan halssin. Osallistuimme myös raivauskaluston vetämiseen, etenkin matalammissa vesissä raivaus oli useasti meidän tehtävämme. Poijuveneessä oli yleensä neljä miestä; päällikkö, konemies ja kaksi miestä poijuissa. Poijumiehet hoitivat myös vaijerien kelaamisen. Se oli raskasta hommaa, kelattavaa saattoi olla jopa sata metriä syvimmissä paikoissa ja kelaus tapahtui käsin. Olimme saaneet monipuolisen koulutuksen, joten teimme kaikki vähän kaikkea, kippari oli useimmiten ruorissa. Joukossa saattoi olla myös värvättyjä.
Laivueemme emäalus oli jokin vetäjä, en muista sen nimeä. Olimme yötä aina Hangossa. Siirryimme merelle aina isompien alusten hinaamina, sillä poijuveneet kulkivat paljon hitaammin ja olisimme olleet raivattavalla alueella vasta paljon muita myöhemmin. Samoin hinatessa säästimme polttoainetta. Poijuveneemme oli dieselkäyttöinen YM-vene. Ruuat saimme emäalukselta. Viestitys alusten kesken hoitui lipuilla tai valomorsetuksella.
Hangossa tukeuduimme usein varsinaisen sataman ohella kaupungin keskustan tuntumassa. Tulliniemessä ei ollut saunaa, joten käytimme Hangon yleistä saunaa. Yöpyminen Hangossa mahdollisti toisinaan myös iltalomia. Kävin jokusen kerran elokuvissa ja tansseissa, ainakin Kasinolla muistan olleen tansseja. Hanko oli tuohon aikaan ruotsinkielinen kaupunki. Opimme nopeasti, että suomenkielisen varusmiehen ei ollut hyvä kulkea kaupungin kaduilla yksin. Liikuimmekin iltalomilla usean miehen partioissa, jolloin ei tullut hankaluuksia. Pidempiä lomia meillä ei liiemmin ollut, muistaakseni kävin kerran viikon mittaisella lomalla kotona Turussa.
Raivasimme jonkin aikaa myös Ahvenanmaalla. Tukikohtamme oli Eckerössä. Sielläkin oli tanssipaikka. Muistan parhaiten erään hukkareissun: menimme tansseihin, mutta sateen vuoksi orkesteri oli päättänyt jättää tulematta. Lava oli taivasalla, joten ymmärrettävä päätös. Meillä oli kuitenkin harvoin iltalomia, joten tanssit olisi ollut tervetullutta vaihtelua raivaustyöhön. Ahvenanmaalla ollessamme haimme YM-veneellä postin päivittäin Maarianhaminasta. Huonolla kelillä raivausta ei tehty, mutta posti tuli hakea kelillä kuin kelillä.
Raivasimme myös Örön väylän. Saimme tuolloin syötäväksi miinan räjäytyksestä tajuttomaksi mennyttä kalaa. Löysimme linnakkeen rannan tuntumasta ison tynnyrin ja savustimme siinä itsellemme silakkaa. Kävimme kiertelemässä myös linnakkeella, mieleen on jäänyt etenkin suuret tykit ja rautatie. Örön väylällä sattui myös vaaratilanne: kalustoomme oli tarttunut oma räjähdystarttuja. Huomasimme sen kun nostimme kalustoa ylös merestä. Meillä oli ainoana vaihtoehtona katkaista vaijeri ja upottaa kalusto. Muistan myös erään kerran, kun vaijeri tarttui potkuriimme. Sukelsin irrottamaan sitä. Jouduin kerran-pari käymään välillä pinnalla ottamassa happea, mutta sain vaijerin irrotettua käsin. Raivauskauden päätyttyä pääsin siviiliin. Miinanraivauskesä oli siihenastisista kesistäni paras, sain olla merellä kauniin kesän.