Miinanraivauskauteni alkoi tammikuussa 1946. Ilmoittauduin tuolloin Suomenlinnassa. Olin ollut jo vuonna 1944 Viipurinlahdella Saarenpään taisteluissa mukana varusmiehenä, joten sotilasvalaa ei enää tarvinnut vannoa. Samoin alokaskoulutus oli hoitunut sotatehtävissä. Meillä varusmiesaika oli totisinta totta: Koivistonsaaria evakuoitiin, mutta meidän kohdallamme meinasi käydä hullusti. Evakuointiin määrätyt alukset olivat tulossa hakemaan meitä kun vihollinen havaitsi alukset ja me jäimme saareen mottiin alusten vetäytyessä takaisin. Meidän käskettiin kirjoittaa kirje kotiin jos halusimme, kukaan ei osannut sanoa olisiko se viimeinen kirjeemme. Juhannusaattona saksalaiset maihinnousuproomut tulivat lopulta hakemaan meidät ja pääsimme turvaan. 

Suomenlinnassa olin vain muutaman päivän. Minut komennettiin Turkuun viestikurssille. Pansiossa oli ahdasta ja me majoituimme kaksi ensimmäistä viikkoa Panssarilaiva Väinämöisellä. Majapaikkaamme kuljettiin menemällä ahtaasta kansiluukusta alas ja yöt vietimme aluksen uumenissa riippumatoissa nukkuen. Sisaralus Ilmarinen oli uponnut miinaräjähdyksessä, emmekä voineet edes kuvitella miltä sen mukana hukkuneista miehistä oli tuntunut. Siinä oli ollut samanlainen ahdas luukku, eikä miehillä ollut mitään mahdollisuutta pelastua. Ajatukset pyörivät mielessä aina kun menimme luukusta sisään tai ulos. Väinämöiseltä siirryimme seuraavaksi parakkimajoitukseen, paikka oli varmaankin Pikku-Berliini. Kurssi kesti huhtikuuhun asti, ja sen päättyessä me saimme viiden päivän loman.

Minut komennettiin II Raivaajaosastoon emälaiva Suomen Joutsenelle viestimieheksi. Meitä oli siellä samassa tehtävässä kaikkiaan viisi miestä. Majoituimme Joutsenelle, meidän ikkunat olivat keulasta katsottuna kolme ensimmäistä. Tehtävänämme oli pitää radiokalusto eli lähettimet ja vastaanottimet toimintakykyisiä. Teimme erilaisia laitteistojen korjaustöitä ja akkujen huoltoa. Vastuullamme oli koko osaston radiolaitteiden huolto ja korjaus. Teimme töitä aina öisin kun raivaaja-alukset saapuivat mereltä emäaluksen luo yöksi. Yövalvomisen vastapainoksi saimme aamuisin nukkua niin kauan kuin halusimme. Aamulla sauna oli lämmin ja hypimme laidan yli mereen uimaan. Toisinaan, jos laitteet eivät tuntuneet toimivan miinakentillä, lähdimme päiväksi mukaan selvittämään mikä niissä oli vikana.

Tiesimme, että raivaajalaivoilla olevat miehet keräsivät miinojen räjähdysten yhteydessä turskaa ja muita kaloja. Kala olisi maittanut myös meille. Niinpä sanoimme heille, että tuokaa meillekin, niin laitteet pysyvät paremmin kunnossa. Näin myös tapahtui. Kokkimme paistoi meille kalat joita raivaajat toivat, ja me herkuttelimme. Tuolloin opin syömään paistettua turskaa ja kuhaa, joskus saimme jopa lohta.

Touko-kesäkuun olimme Pentalan rannassa ankkurissa. Seuraava tukeutumispaikkamme oli Suursaaren ulkopuolella. Sielläkin olimme ankkurissa, saaren laituriin emme saaneet mennä. Erään myrskyn aikana ankkurilaite rikkoutui ja siirryimme Kotkaan korjattavaksi. Siellä vierähti lähes viikko. Tuon ajan osastomme oli ilman emälaivaa ja laitteet ilman huoltoa. Joutsenella oli paljon värvättyä porukkaa, minusta välimme olivat koko ajan hyvät. Moni värvätyistä oli ”jokivarresta Pohjanmaalta”, eli merenkulun opiskelu oli monelle uutta. Miinanraivaus ja varusmiesaikani päättyi saman vuoden marraskuussa. Kesä 1946 oli elämäni paras kesä, sain olla koko kesän merellä.