Kun olin saanut opin, sain siirron Santahaminasta Turkuun. Majoituspaikkana oli Pikku-Berliinin parakkikylä. Siellä nuorelle lääkintäkorpraalille tulikin vauhtia. Kuului komento: ”kaikki varusteet mukaan ja varusvarastolle”. Siellä seurasi pikaveneen nopeudella muutos: viestimiehestä tuli merimies. Pian huomasin seisovani tykkivene Uusimaan kannella matkalla Ahvenanmaalle. Ankkuripaikaksemme tuli Saggö ja majoituimme Suomen Joutsenelle.

Edessä oli vielä yksi siirto. Minut vietiin tykkivene Hämeenmaalle ja upeasti vietiinkin: matka tehtiin torpedoveneellä. Voi pojat mikä kyyti! Olin viimeinkin perillä! Hämeenmaalla teimme partiomatkoja, olimme saattajana ja haimme joulukuussa 1944 hinaamalla Ruotsin puolelta parkkilaiva Passatin. Sen lastina oli viisi miljoonaa kiloa vehnää. Suomen kansa pääsi pullan paistoon. Kevään tullen meille tuli käsky saapua Turkuun. Jännittävän matkan jälkeen onnistuimme pääsemään Aurajokeen ja ensiavun jälkeen Pansioon. Siellä Hämeenmaata riisuttiin ja varustettiin ja saimme raivauskaluston.

Tästä se alkaa

Kun raivauskalusto oli saatu valmiiksi ja kaikki oli lähtökunnossa, suuntasi Hämeenmaa keulansa kohti Kotkaa. Asemapaikkanamme oli Haapasaaren alue. Emälaivamme von Döbeln oli jo paikalla odottaen meitä. Kuuluimme Raivaajalaivue I:een. Eräänä aamuna se sitten tapahtui: raivaajat lähtivät miinakenttäalueelle. Aluksi työ oli pientä haparointia, mutta pian homma alkoi sujua niin kuin Suomen pojalta kuuluukin käydä. Miinaa alkoi nousta pintaan. Osa räjähti jo meressä miinan sarven rikkoutuessa osuessaan raivauskaluston vaijeriin. Pintaan nousseet tuhottiin ilmatorjuntatykeillä. Ihailin ampujan taitoa: laiva keinui, miina keinui, silti tuo mokoma sai osuman! Se oli miinan menoa ja se meno oli komea katsella. Miinojen ampumista seuraavana päivänä oli aina ruokana kalaa. Raivaus jatkui päivästä toiseen. Päivät olivat pitkiä, aina yli 10 tuntia. Raakaa touhua. Tykkivene Hämeenmaan lääkintämiehenä pääsin helpolla; ei sitomisia, ei paikkaamisia, ei lastoituksia.

Aloimme tottua jokapäiväiseen raivaustouhuun. Tuskin kenenkään ajatuksiin tuli, että jotain yllättävää voisi tapahtua. Se tapahtui, se yllättävä. Eräänä päivänä raivauksen ollessa käynnissä kuljimme halssilla suunta idästä länteen, kun meidät peitti sumu, eikä mikään tavallinen sumu. Tämä oli tiheää, kuin vetistä puuroa. Sumu tuli äkkiä, muutamassa minuutissa näkyvyys laski jokuseen kymmeneen metriin.  Kun katsoin laivan keulasta perään, näin noin puoleenväliin asti, loppu oli sumun peitossa. Se oli yllättävää. Laivan koneet pysäytettiin. Aloimme nostaa kalustoa, minä vinssillä ja pursimies seurasi vaijerin nousua. Äkkiä hän lähti kovaa vauhtia juoksemaan keulaan päin. Katsoin hänen äkkilähtöä ihmeissäni, sitten kuulin huudon ”Sulje!”. Vasen käteni teki salamannopean liikkeen ja vinssi pysähtyi. Katselin ympärilleni, mutta missään ei näkynyt ketään. Ihmettelin mistä se käsky tuli. Se jäi salaisuudeksi.  Menin laivan perään ja kurkistin reunan yli ja suustani taisi lipsahtaa ”Voi hel…”. Nyt selvisi pursimiehen äkäisen lähdön syy. Suuri musta uhkaava miina oli tarttunut raivausesteeseen, ja se roikkui noin puolen metrin päässä peräpellistä. Huh-huh, ajattelin, jos tuo jysähtää niin laivalle käy huonosti ja lääkintäylimatruusi lähtisi lentoon pieninä palasina. Mietin mitä nyt teen; ei ollut neuvojia ja ajatukseni olivat kasassa. Toivoin että joku auttaisi. Silloin kuului taas se sama ääni: ”Laske koko kalusto pohjaan”. Tein niin. Avasin salvan ja vaijeri alkoi valua alaspäin vieden miina mennessään. Kun valuminen loppui, suljin koneen. ”Entäs nyt, mitä tästä eteenpäin”, tuumin. Olin yksi peräkannella ja kaikkialla oli täysin hiljaista. Ei mitään ääntä, ei koneiden jyskytystä, ei askelten kopinaa teräskannella. Hetken kuluttua komentosillalta kuului napsahdus, kun käsiämyri kytkettiin päälle.

– Täällä päällikkö, kuuleeko Karmala?
– Kyllä kuulee!
– Mikä on tilanne?
– Laskin koko höskän pohjaan.
– Hyvä, se oli hyvin tehty.

Ämyri sulkeutui ja laiva alkoi taas elää. Miina saatiin irrotettua siten, että Hämeenmaalla lisättiin vauhtia kalusto perässä. Pian mittari kertoi, että irti on. Äärettömän hyvällä onnella säästyimme pahalta. Työt jatkuivat laivalla kuten ennenkin. Kukaan ei ole kiittänyt laivan pelastamisesta. Asiasta ei ole puhuttu sanaakaan, ei tullut ylennyksiä eikä kunniamerkkejä. Koko hössäkkä kuului päivän rutiineihin.

Suihkussa

Eräänä päivänä tykkiveneet Uusimaa edellä ja Hämeenmaa perässä siirtyivät alueelta toiselle kalustoa perässä hinaten. Alue, jolla kuljimme, oli jo raivattu. Hämeenmaa ajoi aivan Uusimaan kaluston perässä, siinähän ei ollut mitään hätää, sillä alue oli ”puhdas”. Vaan eipä ollut! Yhtäkkiä meidän laivamme (Hämeenmaa) keulan edessä jymähti, ja se oli kova paukku. Hämeenmaan keula nousi ylöspäin jonkun verran ja mahtava vesipatsas kohosi korkeuteen useita kymmeniä metrejä. Kaikki komentosillalla olleet putosivat polvilleen tärähdyksen voimasta, sillä se oli niin voimakas että vei jalat alta. Komentosillalla oli päällikkö, viestialiupseeri, ruorimies ja kaksi tähystäjää. Allekirjoittanut oli toinen tähystäjistä. Laivat kulkivat koko ajan eteenpäin ja juuri kun olimme pamahduspaikalla, vesimassa tuli alas. Sitä oli paljon; vuolas virta valui komentosillalta alas. Me kastuimme läpimäriksi. Katsoimme toisiamme ja aloimme nauraa makeasti.

Lokit

Ihmettelimme Suursaaren eteläkärkeä, se oli aivan valkoinen. Aivan kuin suuri lumipälvi. Ei se ollut lunta, vaan suuri lokkiparvi. Niitä oli satoja! Ne istuivat kallioilla ja odottivat. Kun miina räjähti, tämä ”lumipälvi” kohosi siivilleen. Se oli mahtava näky! Räjähdyksestä kesti pieni hetki ja sadat ahnaat kidat nielivät Suomenlahden silakkaa. Hurjaa touhua, kunnes kupu oli täynnä. Eräskin lokki kellui, ei pystynyt uimaan eikä lentämään. Nokan raosta näkyi vielä silakan pyrstö. Laskimme laivasta veneen; veneessä oli kokki ja haavi, soutaja ja saavi. Heilui kokin haavi ja täyttyi saavi. Kun kalaa oli tarpeeksi, lähti vene kohti laivaa. Se ei ollut helppoa, sillä lokkeja oli tiheästi eikä airo päässyt veteen kun aina oli lokin selkä edessä. Ensin piti työntää lokki pois airolla ennekuin airo tapasi vettä.  Laivassa syötiin kalaa. Sitä oli keittona, paistettuna ja kalapullina. Ja me pojat ahmittiin! Mikään ei ole niin hyvää kuin Suomenlahden kala.

Silmät

Olimme jälleen halssilla, tykkivene Uusimaa edellä, me Hämeenmaalla takana. Seisoin komentosillan vasemmassa kulmassa tarkkaillen etualuetta kiikaroimalla mahdollisia ajomiinoja. Äkkiä tapahtui outoa; koko etualue meni sumun peittoon. Laskin kiikarin ja sanoin ääneen: ”Mistä tuo sumu tuli?”. Joku sillalla sanoi : ”Ei täällä sumua ole”. Katsoin kiikarilla. Koko etualue oli harmaa. Nyt ei asiat ole hyvin. Sanoin päällikölle asiasta. Hän käski minut lepäämään. Tilalleni tuli toinen tähystäjä. Illalla ankkuripaikalla päällikkö kysyi vointiani. Totesin että tilanne on huonontunut. Päällikkö sanoi, että katsotaan aamulla uudelleen. Seuraavana aamuna tilanne oli taas huonompi. Nyt päällikkö toimi: hän tilasi moottoriveneen joka vei minut Haapasaareen. Sieltä matkani jatkui Kotkaan ja Kotkasta junalla Lahteen. Pienen harhailun jälkeen löysin KSS 2:n (Keskussotilassairaala). Siellä silmälääkäri tutki silmäni ja kysyi mistä tulin ja mitä tein.  Kun kerroin, hän sanoi: ”Kuukauteen ei kiikaria”. Näillä eväillä palasin laivaan. Ilmoittauduin päällikölle ja ojensin hänelle suljetun kirjekuoren. Viikon olin laivan joutomies, sitten sain mielenkiintoisen homman. Minusta tuli ruorimies. Käteni ohjasi mahtavan määrän rautaa ja useita ihmisiä. Näköni ei koskaan palautunut ennalleen.

Myrsky

Tykkivene Hämeenmaa sai tehtävän. Laivan piti kulkea raivauskalustoa vetäen Suursaaren eteläkärki ohittaen kohti Viron rannikkoa ja kääntyä kulkemaan rannikon suuntaisesti kohti länttä. Merenkäynti oli kovaa. Olimme ehkä Tallinnan kohdalla, kun käännyimme kohti Helsinkiä. Erittäin kova tuuli kävi nyt edestä vasemmalta. Olin ollut ruorissa Suursaarelta lähtien. Päällikkö ei antanut lupaa vaihtoon. Mahtavat aallot vyöryivät päin laivaa etuvasemmalta. Kulku oli hidasta. Sain päälliköltä uuden kompassilukeman. Nyt suuntana oli Hanko. Laiva kulki päin aaltoja. Meno oli hidasta: tuntui siltä, ettemme kulje eteenpäin lainkaan. Vastaan vyöryvät aallot olivat suuria. Kun sellainen iski laivan keulaan, tuli vettä tonneittain kannelle ja pärskeitä lensi aina komentosillalle saakka. Pahin oli edessä. Tuli mahtava aalto, joka nosti laivan keulan ylös. Pidin ruorista tiukasti kiinni. Sitten laiva putosi aaltojen väliseen kuoppaan ja samalla vyöryi yhtä suuri aalto Hämeenmaan keulaan. Hämeenmaa oli 45° kulmassa koko keula veden alla. Laiva tärisi, vapisi ja koneet työnsivät sitä eteenpäin syvemmälle. Nyt näin nopeaa toimintaa: päällikkö tarttui kaksin käsin telegrammiin ja käski koneet täysillä taakse. Konehuoneessa oltiin valppaina. Onneksi koneet pelasivat.1500 hevosvoimaa alkoi vetää laivaa pois meren syleilystä. Se oli mahtava voimien mittely: tykkivene vastaan Suomenlahti. Laivallamme oli onnea, ei ollut aika lähteä. Kesti pienen hetken, kunnes Hämeenmaa jatkoi matkaa kohti Hankoa. Jälkeenpäin olen miettinyt mikä sai päällikön salamannopeaan toimintaan. Joka tapauksessa päällikkö pelasti nopealla toiminnallaan laivan. Kun tapahtuma oli ohi ja oltiin matkalla kohti Hankoa, kuulin kuinka päällikkö sanoi: ”Huh-huh, se oli täpärällä, meinattiin oikeasti sukeltaa”.

Vapaavahti

Laiva kääntyi uudelle halssille Tytärsaarten läheltä kohti Suursaaren eteläkärkeä. Ruorimies vaihtui. Menin keulahyttiin ja yritin saada unta. Tuskin ehdin torkahtaa kun jysähti ja laiva tärähti. Yritin uudestaan unenpäästä kiinni, mutta se päättyi äkisti, sillä taas jymähti, laiva tärähti ja nukkuja värähti. Pieni hetki, ja taas jyrähti, ja taas. Tasaisin välein räjähti miina ihan ketjussa. Nousin kannelle. Toinen tähystäjistä huomasi minut ja kysyi ”Etkö saanut unta?”. ”No en, mitä te oikein paukuttelette, meinaatteko tappaa kaikki Suomenlahden kalat?”. Raikuva nauru kuului komentosillalta. Räjähdykset loppuivat kun laiva kääntyi uudelle halssille. En ole kuullut enkä lukenut, että missään olisi tapahtunut samanlainen miinojen räjähtäminen ketjussa. Luulen, että teimme Suomen ennätyksen.