MIINANRAIVAAJAKILTA RY
Entiset raivaajat kokosivat uudelleen voimansa 1990-luvun alussa ja alkoivat selvittää heille kuuluvia etuja. Urakasta tuli melkoinen ponnistus. Elokuussa 1991 turkulaiset Poppe Karanko ja Kaino Honkanen lähestyivät ensimmäisiä kertoja miinanraivaajaveteraaniveljiään ja ensimmäinen kokoontuminen oli 15.5.1992. Tavoitteena oli koota yhteen vuonna 1926 syntyneet, Viidennessä raivausosastossa Hangossa vuonna 1946 palvelleet miehet. Seuraava tapaaminen sovittiin syksyksi. Jotta tavoitettaisiin mahdollisimman paljon raivaustyössä mukana olleita, päätettiin koolle kutsuminen hoitaa seuraavalla lehti-ilmoituksilla:
SINÄ joka olit v. 1946 merimiinojen raivauksessa. Meidän on nyt vihdoinkin kokoonnuttava keskustelemaan saadaksemme sotaveteraaniasiamme hoidettua. Aikaa ei ole nyt tuhlata. Yrittäkäämme yhdessä pohtia miten saamme asiaamme myönteisen ratkaisun. Kokoontumistilat on varattu 5.8.1992 klo 16.00 Rakennusliiton tiloissa Uudenmaankatu 16. Tervetuloa.
Koolle kutsuttuun kokoukseen saapui yhteensä 54 raivaajaa. Heidän joukostaan valittiin toimikunta, jonka tehtäväksi asetettiin rintamasotilastunnuksen saaminen raivaajaveteraaneille. Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin Poppe Karanko, sihteeriksi Kaino Honkanen ja muiksi jäseniksi Alpo Ketonen, Eero Laurikko, Alpo Moisio ja Veijo Paukkunen. Tapaamisen pohjalta päädyttiin laatimaan asian tiimoilta kirjelmä silloiselle puolustusministerille Elisabeth Rehnille. Miinanraivaajille rintamasotilastunnuksen saamisella olisi ollut suuri merkitys. Kiistaa oli pitkään siitä, voidaanko raivaajia verrata sodassa olleisiin. Jo vuonna 1946 eräs raivaustyössä ollut mies kiteytti asian hyvin:
”…loppujen lopuksi haluaisin omalta kohdaltani mainita että jo tietoisuus siitä että suoritamme asevelvollisuuttamme nyt vallitsevana rauhan aikana mutta sota-ajan merkeissä ja sota-ajan vaarojen ympäröimänä, on omiaan nostattamaan rintaa. Syksyllä kun siviilit vedetään niskaan, niin mielellään sitä muuttaa raivaajamerkin siviilipukunsa takin rinnukseen. Kyllä sitä kehtaa kantaa ja hyvin se tulee ansaituksikin…”.[i]
[i] OsSi 3/1946, s. 9
Muitakin tunnustuksia tuli, myös korkeammalta taholta. Merivoimien komentaja Väinö Valve lausui seuraavaa: ”…äkkinäinen eroaminen palveluksesta 1946 johtui valvontakomission kohtuuttoman raaoista otteista sodan jälkeisessä merimiinojen raivaustyössä, jolloin moni raivaaja menetti henkensä Suomenlahdella…”. Eroamisella Valve tarkoitti tässä omaa eroaan Merivoimien komentajan virasta. Viidennen raivaajaosaston komentaja everstiluutnantti Norman Simonen puolestaan lausui päiväkäskyssään raivaajille: ”…päätehtävämme on työskentely merellä – miinakentissä. Sota jatkuu näin ollen meidän kohdallamme. Vihollisemme vaanii meitä kätkeytyneenä meren syvyyksiin. Se on voimakas ja iskiessään tuhoisa. Vain kestävä, aina valpas ja tehtävänsä taitava sotilas selviytyy vastustajastaan…”. Mannerheim puolestaan myönsi useille miinanraivaajille II luokan vapaudenristin ansioista sodassa, joksi hän raivauksen katsoi. Monet miinanraivauksessa kaatuneet puolestaan haudattiin sankarihautoihin.[ii]
[ii] Sosiaali- ja terveysministeri Sinikka Mönkäreelle 20.6.1995 lähetetty kirje, MiKi Fa4
Suuri urakka edessä
Muutama viikko kokoontumisen jälkeen, 22.8.1992, raivaajaveteraanit tapasivat Turun Hansatorilla vapaaehtoisen maanpuolustuksen esittelytilaisuudessa silloisen puolustusministeri Elisabeth Rehnin. Tapaamisessa ministerille kerrottiin muun muassa seuraavaa:
”…Varsinaissuomalaiset (vuonna) 1946 miinanraivaukseen osallistuneet asevelvolliset ovat antaneet meidän tehtäväksemme rintamasotilastunnuksen hankkimisen raivaajille. Käännymme kohteliaimmin Teidän, rouva Puolustusministeri puoleenne, tuntien Teidät tarmokkaana Suomen Puolustusministerinä ja samalla epäkohtien korjaajana. Itsenäisyytemme 75-juhlavuotena olisi rintamasotilastunnuksen saaminen miinanraivaajille tunnustus heidän vaarallisesta ja ansiokkaasta työstään Suomen aluevesien raivaamisessa puhtaaksi miinoista…”.
Tapaamisen yhteydessä ministerille luovutettiin asian pohjalta laadittu kirjelmä. Ministeri lupasi selvittää asiaa. Ilmeni, että asia ei kuulu puolustusministeriön toimialaan vaan sosiaali- ja terveysministeriölle. Asian valmistelua päätettiin jatkaa. Miinanraivaajaveteraanit saivat sovittua audienssin eduskuntaan. Sinne menoa pohjustettiin toimikunnan kokouksessa 24.11. ja raivaajien kokouksessa 25.11. Koolla oli tuolloin noin 60 raivaajaa.
Muun muassa jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth, kenraali Jaakko Valtanen, jääkärikenraali Väinö Valve sekä moni raivaajien entinen esimies lähetti puoltavan lausuntonsa rintamasotilastunnuksen saamiseksi. Lausunnot luovutettiin 27.11.1992 eduskunnassa työministeri Ilkka Kanervalle, puolustusministeri Elisabeth Rehnille ja sosiaali- ja terveysministeri Jorma Huuhtaselle. Ministerit myönsivät tuolloin yhdessä, ettei asian hyväksymisessä ole kyse rahasta vaan tasapuolisuudesta. Moni muukin sotatoimialueella ollut taho, muun muassa veturinkuljettajat ja sairaanhoitajat, olivat hakemassa samoihin aikoihin vastaavia etuja ja mikäli kaikille myönnettäisiin samat edut, asialla olisi jo taloudellisia seuraamuksia valtiovallalle. Ministerit lupasivat perustaa työryhmän selvittämään asiaa. Sotaveteraani- ja rintamamiesveteraaniliittojen keskusjärjestöjen kanta miinanraivaajien pyrkimyksiin oli pääosin kielteinen. Moni paikallisosasto ja piiritason organisaatio oli miinanraivaajien puolella, mutta heillä ei ollut mahdollisuutta puoltaa asiaa ylimmän tahon kielteisen kannan johdosta. Puoltokirjeitä saapui kentältä keskusjärjestöjen kielteisistä kannanotoista huolimatta.
Helmikuussa 1993 suunniteltiin jälleen, kuinka tulisi edetä. Kokouksessa päätettiin ottaa yhteyttä lehtiin, jokuseen ministeriin sekä kenraali Väinö Valveen. Samoin päätettiin kutsua seuraavaan kokoukseen kaksi raivauskauden aikaista esimiestä, Aarne Helminen ja Toivo Veriö. Maaliskuussa toimikunta kokoontui päättämään uusista toimista. Sovittiin, että otetaan yhteys jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrothiin sekä tehostetaan vaikuttajien ja muiden mukana olevien tahojen suuntaan tapahtuvaa yhteydenpitoa. Saadakseen asialleen näkyvyyttä toimikunta pyysi erästä televisiokanavaa näyttämään uusintana miinanraivauksesta kertovan dokumentin ”Sota ilman vihollista”. Samassa yhteydessä, maaliskuussa 1993, yhdistys päätti hankkia itselleen logon.
Toukokuussa 1993 asiassa käännyttiin myös tasavallan presidentin Mauno Koiviston puoleen. Avustajan kautta tulleessa vastauksessa todettiin, että presidentti ei halua muuttaa jo olemassa olevaa asetusta. Tämän jälkeen toimikunta päätti tehdä muutoksen taktiikkaansa. 27.10.1993 toimikunta oli jälleen eduskunnassa tapaamassa muun muassa puolustusministeri Rehniä. Mukana oli raivaustyöhön itsekin osallistunut kenraali Jaakko Valtanen, sotaveteraanien Turun osaston puheenjohtaja Antti J. Näsi ja rintamamiesveteraanien Varsinais-Suomen piirin puheenjohtaja Aamos Julla. Käynnin tavoitteena oli, että jo olemassa olevaa asetusta voitaisiin tulkita siten, että miinanraivaajat kuuluisivat sen piiriin. Ministeri selvitytti asian, mutta jälleen päätös oli kielteinen. Asetuksen tulkinta ei mahdollistanut miinanraivaajien sisällyttämistä siinä tarkoitetuksi rintamasotilaaksi.
Kilta perustetaan virallisesti
Koska uusikaan taktiikka ei toiminut, piti jälleen miettiä etenemistä. Joukkoja päätettiin tiivistää ja perustaa rekisteröity yhdistys. Sotilaspiirin esikunnan luokkahuoneeseen Kaivokatu 12 kokoontui 6.4.1994 yhteensä 125 merimiinojen raivaajaveteraania ja tämän kokoontumisen yhteydessä perustettiin valtakunnallinen Miinanraivaajakilta ry. Ensirekisteröintipäivämäärä on 22.3.1995.
Perustamiskokouksessa käytiin läpi tähänastisia ponnisteluja rintamasotilastunnuksen saamiseksi. Keskustelun tuloksena päätettiin laatia kansalaisadressi, jossa kuvailtaisiin lyhyesti raivaajien varusmiehinä suorittamaa työtä. Jokainen, joka allekirjoittaisi adressin, osoittaisi näin tukeaan, jotta asetuksen muutoksen myötä sodanjälkeinen miinanraivaus katsottaisiin rintamasotilastunnuksen arvoiseksi sotatoimeksi. Nimien keruu alkoi vilkkaasti. Nimiä adressiin kertyi huimat 21 000 kappaletta. Allekirjoittajia olivat muun muassa 169 kansanedustajaa, yksitoista maaherraa, kaksi arkkipiispaa, kaksi hovioikeuden presidenttiä, kymmenen kenraalia, kuusi yliopiston kansleria ja rehtoria, 17 neuvosta, 21 professoria, kolme konsulia, yhdeksän kaupunginjohtajaa, kolme päätoimittajaa sekä yhdeksän aiempaa ja yksitoista tuonhetkistä ministeriä. Adressin kokoamisen ohella miinanraivaajat kirjoittivat asiasta aktiivisesti lehtien palstoille, olivat useissa radiohaastatteluissa ja ottivat yhä aktiivisesti yhteyttä päättäjiin.
Kesäkuussa lähestyttiin kirjeitse ensimmäisen kerran presidentti Ahtisaarta ja uusi, täydentävä kirje lähetettiin hänelle elokuun lopulla. Marraskuun lopulla presidentti Ahtisaari vastaanotti killan kokoaman adressin Mäntyniemessä.
Tammikuussa 1995 killan edustajat olivat eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan kuultavana, edustajina olivat muun muassa kenraali Jaakko Valtanen sekä puheenjohtaja Poppe Karanko. Asia ei edelleenkään edennyt toivotulla tavalla. Myös veteraanijärjestöt vastustivat aiempia esityksiä. Niinpä päätettiin tehdä uusi kurssin muutos ja luopua hakemasta rintamasotilastunnusta. Sen sijaan päädyttiin esittämään kokonaan omaa miinanraivaajatunnusta, joka oikeuttaisi samoihin etuisuuksiin kuin muissakin tunnuksissa paitsi Tammenlehvä. Tämän johdosta vuonna 1998 eduskunnalle esitettiin asian tiimoilta jo kuudetta lakialoitetta (31/1998). Kaikkiaan killan johtokunta kokoontui asian tiimoilta vuosina 1994-1999 yhteensä 76 kertaa ja kilta 12 kertaa.
Etuuksia
Pitkällinen taistelu tuotti tuloksia. Rintamasotilastunnuksen hakemisesta luopumisen seurauksena asiat etenivät lopultakin haluttuun suuntaan. Miinanraivaajille luotiin oma miinanraivaajatunnus, joka rinnastuu rintamatunnukseen ja heille alettiin myöntää useita etuuksia. Vuonna 1997 säädetyssä laissa (1039/1997) myönnettiin monen muun tahon ohella myös miinanraivaajille oikeus kahden viikon mittaiseen ilmaiseen kuntoutukseen. Edellytyksenä myönnölle oli, että kuntoutuksen saaja ”…vuosina 1945-1952 puolustusvoimien alaisena on osallistunut miinojen raivaukseen tai raivausesteiden purkamiseen merivoimien alusyksikössä tai maamiinojen raivaukseen Pohjois-Suomessa…”. Kuntoutusta on ollut lain nojalla mahdollista saada vuodesta 1998 alkaen.
Vuoden 2000 maaliskuun alusta alkaen heille alettiin maksaa rintamalisän suuruista eläkettä ja samalla myönnettiin oikeus edulliseen hammashoitoon. Miinanraivaajat saivat Kela-korttiinsa MR-kirjaimen, joka oikeuttaa kotikunnasta riippuen hieman vaihteleviin etuisuuksiin. Monin paikoin he ovat oikeutettuja käyttämään paikallisliikennettä maksuttomasti, saavat vapautuksen terveyskeskus- ja poliklinikkamaksuista, kaupunkien ylläpitämät saunat ja uimahallit ovat käytössä veloituksetta, asuntojen muutostöihin on mahdollista anoa tukea ja korjausneuvonta on maksutonta. Samoin heille myönnetään useimmiten hautausavustusta ja he ovat saaneet vapautuksen pysäköintimaksuista ainakin Porissa ja Turussa kaupunkien ylläpitämissä pysäköintikohteissa. Myös useat yritykset myöntävät heille erilaisia etuja, muun muassa osa apteekeista myöntää heille alennuksia.
Killan muu toiminta
Sosiaalietuuksien hankkimisen ohella kilta on tehnyt paljon muutakin. Killalla on laaja arkisto, jossa on runsaasti valokuvia sekä raivauksesta että omasta toiminnasta. Jäsenistölle järjestettiin paljon erityyppisiä tapahtumia kuten tutustumisia, luentoja, juhlia, kokouksia ja esitelmätilaisuuksia. Säännöllisesti toteutuneet kiltakokoukset olivat väylä tavata muita raivaustyössä olleita henkilöitä ja samalla voitiin puhua paljosta muustakin maailman menosta. Kiltatoiminta hiipui jäsenten määrän laskiessa ja keski-iän kohotessa jo lähemmäs sataa kuin yhdeksääkymmentä. Jäsenmäärä oli enimmillään noin 250. 1990-luvulla sekä Helsingissä että Porissa toimi omat osastonsa, jotka sittemmin rekisteröityivät itsenäisiksi killoiksi. Myös muun muassa Kalajoella ja Uudessakaupungissa on toiminut omia raivaajaveteraanien osastoja. Osastot olivat yhteydessä kiltaan ja osallistuivat kokouksiin, mutta pääosin pitkien etäisyyksien vuoksi oma kilta/yhdistys koettiin toimivammaksi ratkaisuksi.
Myyntiartikkeleina killalla on ollut erilaisia paitoja, päähineitä, pöytäviiri, rintamerkki, miinanraivausmitalin pienoismerkki sekä miinanraivauksen muistomerkkeihin liittyviä videoita. Kilta on myös toteuttanut suurempiin hankkeisiin onnistuneesti varainkeruuta.
Kilta oli ennen kaikkea 1990-luvun ajan lähestulkoon poikkeuksellisen aktiivinen ja osaaottava. Tämä selittyy aktiivisella ja yhtenäisellä johtokunnalla sekä innostuneella jäsenistöllä. 2000-luvulle tultaessa toiminta hieman harventui, joskin oli yhä erittäin aktiivista. Vuodesta 2009 eteenpäin jäsenmäärä on laskenut ja jäsenistön keski-iän alati kohottua on entisen kaltainen kiltatoiminta loppunut. Ikääntyvä jäsenistö ei ole enää ollut yhtä aktiivisesti osallistumassa pidempiin matkoihin. Kuukausikokoontumiset, joulujuhla ja perinnepäivä olivat merkittävässä roolissa yhteishengen ylläpitämisessä.
1990-luvulla saavutettiin killan ponnistelujen myötä myös tärkein toiminnan päämäärä eli miinanraivaajaveteraaneille myönnettiin miinanraivaajatunnus. Yhteistä toimintaa oli runsaasti ja monipuolisesti. Jäsenistöä, päättäjiä, toimintaa tavalla tai toisella auttaneita sekä yhteistyökumppaneita huomioitiin monin tavoin ja 80 vuotta täyttäneet jäsenet kutsuttiin kiltaan kunniamiinanraivaajiksi. Samoin kilta on huomioinut jokaisen Saaristomeren Meripuolustusalueen saapumiserän miinahenkisimmän koulutettavan omalla huomionosoituksella. Kilta oli tunnettu toimija ja tämän myötä edustustehtäviä oli vuosittain runsaasti. Tänä päivänä Miinanraivaajakilta ry on ainoa miinanraivaajien perintöä vaaliva yhdistys.
Kiltalaiset kokoontuivat vuosittain 15.5. Lyhytpuistossa sijaitsevan muistomerkin luona. Myöhemmin muistomerkki siirrettiin Aurajokirantaan. MIINANRAIVAAJAKILTA
Miinanraivaajakillan lippu
Killan lippu vihittiin Turun linnan kirkossa 15.5.2001. Lipun on suunnitellut taiteilija Valle Kaski. Lipussa on sinisen kentän keskellä hopeinen torni ja tornissa miinanraivaajien tunnus. Lipun lahjoitti killalle merenkulkuneuvos Kaj Engblom. Vihkimisen suoritti sotilaspastori Petri Turunen. Ennen lipun vihkimistä lippu naulattiin. Naulaukseen osallistui 29 henkilöä, kunnianaulaajana toimi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth. Laivaston soittokunnan vaskikvintetti vastasi tilaisuuden musiikillisesta annista. Killan lippu on ollut mukana monessa. Kiltalaiset ovat tehneet kunniakäyntejä muun muassa Veteraanipatsaalla ja Itsenäisyyden kivellä. Lippu on osallistunut myös poisnukkuneiden jäsenten siunaustilaisuuksiin.
Perinnevitriinikaapisto
Pansion Sotilaskodin kirjastohuoneessa paljastettiin vuonna 2010 kolmen turkulaisen killan; Miinanraivaajakillan, Turun Rannikkotykistökillan ja Turun Laivastokillan yhteinen perinnevitriinikaapisto. Idean isänä oli Miinanraivaajakillan Poppe Karanko ja työryhmää johti Saaristomeren Meripuolustusalueen esikuntapäällikkö komentaja Pentti Niskanen. Jo pidempään oli mietitty yhteistä paikkaa, jossa kiltojen perinne-esineistöä saataisiin asetettua esille. Saaristomeren Meripuolustusalue ja Pansion Sotilaskodin väki hyväksyivät ajatuksen perinnevitriinin sijoittamisesta kirjastohuoneeseen, ja juhlallinen kaapin paljastus suoritettiin marraskuussa 2010.
Miinanraivaajakilta nykypäivänä
2010-luvun puolivälin jälkeen Miinanraivaajakillan toiminta on muuttanut muotoaan veteraanisukupolven väistyessä. Miinanraivaajaveteraanien määrän vähentyessä killan painopiste on siirtynyt yhä vahvemmin perinteen vaalimiseen ja tiedon säilyttämiseen tuleville sukupolville.
Killan sääntöjä on uudistettu vastaamaan muuttunutta tilannetta. Jäsenyys on avattu myös muille miinanraivauksesta kiinnostuneille sekä merivoimien sodan ajan miinanraivaustehtäviin liittyvän Raivausosasto Sääksen entisille jäsenille. Näin on varmistettu, että miinanraivaajien perinne ja osaaminen siirtyvät eteenpäin myös uusille sukupolville. Yhteistyö Raivausosasto Sääksen kanssa on muodostunut keskeiseksi osaksi killan toimintaa, yhdistäen sodanjälkeisen miinanraivauksen perinnön ja nykyajan puolustuskyvyn.
Kilta tukee Sääksen toimintaa ja toimii sen rinnalla perinteen vaalijana. Yhteiset tilaisuudet, vierailut ja tapahtumat tarjoavat mahdollisuuden kohdata sekä siirtää tietoa ja kokemuksia eri sukupolvien välillä. Samalla killan toiminta ylläpitää yhteyttä nykypäivän miinanraivauskykyyn, joka on edelleen keskeinen osa Suomen meripuolustusta.
Viime vuosina killan toiminnassa on korostunut myös miinanraivauksen historian näkyväksi tekeminen. Vuonna 2023 Forum Marinumissa järjestetty miinanraivausseminaari kokosi yhteen asiantuntijoita ja yleisöä sekä lisäsi tietoisuutta miinanraivauksen merkityksestä. Samassa yhteydessä järjestettiin muistotilaisuus seppeleenlaskuineen miinanraivaajien kunniaksi, seppelepartiot laskivat seppeleet kaikille rannikoillamme oleville miinaraivausmuistomerkeille.
Killan merkittävä perinnetyö on ollut myös miinanraivaajien muistomerkin siirtäminen Turussa Korppolaismäeltä näkyvälle ja arvoiselleen paikalle Forum Marinumin läheisyyteen. Näin miinanraivaajien historia on tuotu osaksi merellistä kokonaisuutta ja paremmin yleisön saavutettavaksi.
Killan toimintaan kuuluu edelleen myös varusmiesten palkitseminen sekä perinteen siirtäminen eteenpäin. Vuonna 2025 Helsingin Miinanraivaajakillan toiminnan päättyessä sen varat ja perinne siirtyivät osaksi Miinanraivaajakiltaa, ja niiden pohjalta perustettiin perinnerahasto tukemaan tätä työtä.
Miinanraivaajakillan keskeisin tehtävä tänä päivänä on varmistaa, ettei sodanjälkeinen miinanraivaus ja sen merkitys unohdu. Nuoret miehet suorittivat rauhan aikana poikkeuksellisen vaarallisen tehtävän, jossa Suomen merialueet vapautettiin noin kymmenestätuhannesta miinasta. Työ oli mittava ja riskialtis, eikä sen arvoa pitkään täysin tunnustettu.
Tämän historian säilyttäminen ja kertominen on killan toiminnan ydin. Samalla se muistuttaa, että merimiinat ja niiden torjunta ovat edelleen osa Suomen puolustusta – ja että menneisyyden kokemus ja osaaminen muodostavat perustan myös tulevaisuuden turvallisuudelle. Virtuaalinen miinamuseo on tästä työstä konkreettinen esimerkki: se tuo miinanraivaajien tarinan kaikkien saavutettavaksi ja varmistaa, että heidän työnsä ja uhrauksensa säilyvät osana kansallista muistiamme.