Menin alokkaaksi Pansioon vuonna 1947. Meidät majoitettiin luolaan numero 18. Se oli turvallinen majapaikka, sillä päällä oli paljon ehjää kalliota. Luolissa majoittui kaksi komppaniaa. Ruokalan alakerrassa majoittui myös yksi komppania ja pellolla olevassa parakissa samoin. Alokasajan jälkeen päädyin höyrykonekurssille ja pian laivalle. Alkuun olin hetken aikaa Suomen Joutsenella tekemässä koneremonttia. Joutsen oli Aurajoessa Martinsillan vieressä. Pian palveluspaikakseni tuli tykkivene Uusimaa, jota alettiin laittaa valmiiksi purjehduskautta varten. Uusimaa oli tuolloin myös Aurajoessa, aivan Suomen Joutsenen vieressä. Majoituimme Uusimalla, mutta kävimme ruokailemassa Joutsenella. Toisinaan pääsimme saunaan, se oli hieman alajuoksulla päin oleva yleinen sauna.
Tukeuduimme raivauskautena useisiin eri satamiin. Hangossa lastasimme useasti hiiltä laivalle. Se oli aina suuri savotta. Yksi säkki painoi 30 kiloa, ja kerralla lastasimme kyytiin 80 000 kiloa. Siinä riitti kannettavaa. Kuulimme, että säkkien kantamisesta saadaan korvaus, mutta en kyllä ikinä nähnyt niitä rahoja.
Raivauskautena sattui ja tapahtui. Olimme kerran Pikku-Tytärsaaren tuntumassa ankkurissa myrskyä suojassa. Pikku-Tytärsaaressa ei ollut ollenkaan laituria. Yön aikana tuuli vain yltyi ja lopulta ankkurikettinkimme katkesi. Meidän oli pakko lähteä hakemaan suojaa muualta. Epätavallista kyllä, neuvostoliittolaiset tarjosivat meille mahdollisuutta kiinnittyä Iso-Tytärsaaren laituriin. Pääsimme kuitenkin omin avuin Kotkaan.
Tuuli haittasi toisinaan myös raivausta: eräänä raivauspäivänä tuuli oli yltynyt melko kovaksi ja aloimme vinssata raivauskalustoa takaisin aluksen kyytiin. Äkkiä joku huusi, että kalustossa on miina kiinni. Samalla laivan kannella alkoi kuulua suunnaton askelten töminä, kun kaikki lähtivät juoksemaan kohti aluksen keulaa peläten miinan räjähtävän aluksen ahterissa. Pysäytimme vinssin. Miina jäi noin 30 sentin päähän takaosasta alaslasketun luiskan alle keikkumaan. Meillä oli onnea matkassa, sillä miina ei osunut alukseen. Jos se olisi osunut, olisi tuho ollut valtava. Kapteeni meni sulkemaan vinssin vaijerin. Venäläismiina heilui koko ajan tuulen ja aallokon vaikutuksesta muutaman kymmenen sentin päässä aluksestamme. Meillä ei ollut juuri vaihtoehtoja, vaan pudotimme miinan mereen. Ainut tapa tehdä se vaarattomaksi oli upottaa miina ampumalla. Ohjeena oli, että miinaa ei saa ampua alle 200 metrin päässä aluksesta, mutta osittain kai kovan tuulenkin takia ammuimme miinan aika lähellä Uusimaata. Miina räjähti ja Uusimaan kannelle ropisi metallia. Alus kärsi hieman pintavaurioita. Meressä oli räjähdyksen jäljiltä kalaa lähes valkoisena mattona. Levitimme yhden paidan seipään nokkaan ja lähdimme haalaamaan kyydissämme olleella pikkuveneellä kalaa itsellemme ruuaksi.
Raivauskautemme oli päättymässä, ja ajoimme myöhään illalla Uusimaalla kohti Pansiota. Ohitimme juuri ulkokautta Porkkalan aluetta, kun sieltä alkoi varsinainen huomionosoitusten jako meitä kohti. Neuvostoliittolaiset ampuivat sieltä meidän suuntaamme laskuvarjoihin kiinnitettyjä valopanoksia ja mielestämme kuulimme myös kevyitä tykin laukauksia. Emme olleet kohteena, mutta ammunta oli selkeää mielenosoitusta meille. Tulimme Pansioon syyskuun viimeisenä päivänä ja pääsin siviiliin. Minulle oli edellisenä päivänä ehdotettu jäämistä laivastoon. Työ olisi ollut kiinnostavaa, mutta vanhempani olivat jo iäkkäitä ja olin heidän ainut hoitajansa. Niinpä minulla ei ollut mitään mahdollisuutta tehdä vaadittua viiden vuoden sopimusta ja samalla olla Luvialla asuvien vanhempieni hoitaja. Päädyin palaamaan Luvialle. Raivauskausi oli yksi jakso elämässä, ei minulla ollut siitä suuria ennakkoluuloja tai odotuksia; teimme sen mikä kuului meille.